viime yönä heräsin parin tunnin yöunien jälkeen omaan huutooni ja sen jälkeen ei sitten tullut enään uni... siinä unessa tuli taas kaikki mieleen... mä en tajua kuinka 15 vuoden jälkeen voi vielä muistaa elävästi kaikki ne tapahtumat, kaikki ne äänet, tuoksut ja ennen kaikkea sen avuttoman katseen ja ne sanat se saatana puukotti mua,Taija älä itke, muista meidän tähti... kun heräsin tuntu hetken avuttomalta ihan niinkuin silloin, sitten tuli ne kyyneleet ne vaan purkautu ja tuntu et henki loppuu kesken... tänä yönä siitä mustasta yöstä tulee 15 vuotta täyteen ja vieläkin on jumalaton ikävä. vieläkin on jäljellä se viha joka silloin alkoi, vieläkin usko oikeusjärjestelmään horjuu ja pahasti. vieläkin on päiviä jolloin voisin mennä ja puukottaa sen idiootin, eihän siitä ensikertalaisena sais kuin alle neljä vuotta istumista, hyvän asian vuoksi sen vois ihan hyvin istua... vieläkin tuntuu niin saatanan yksinäiseltä... 

On siitä vuosia, kohta kymmenen
kun kevään korvilla
sinä kuihduit pois
testamenttiisi jätit lupauksen
saan sinut unohtaa, mutta en tahtois
kun sua mä mietin se satuttaa
en paljon uskalla sua muistaa
älä suutu, minä alan jo unohtaa

Mun täytyy tunnustaa
en jaksa muistaa
ehtiikö ohimoillas olla vähän hopeaa
sun leipomasi leivän tahdoin pakastaa
heikkoina hetkinäni, voin sitä maistaa

Kun sua mä mietin se satuttaa
en paljon uskalla sua muistaa
älä suutu, minä alan jo unohtaa
mihin ikinä teenkin mä matkaa
joka soluni sinut muistaa
anna siunauksesi sinut jo unohtaa

En ollut kokenut mä mitään kauniimpaa
kun sä tulit ja sä sait mut kukkimaan
sun syksy saapui vain ennen aikojaan
voi luoja kuinka sua kaipaan
on ääriviivas jo vähän haalenneet
kehoista vieraista sut yritin löytää
muistikuvani paljon on vaalenneet
sä silti kuljet kanssani tätä elämää

Kun sua mä mietien se satuttaa
en sinulta saa rauhaa
en uskalla kovin paljon sua muistaa
mihin ikinä teenkin mä matkaa
joka soluni sinut muistaa
anna siunauksesi sinut jo unohtaa
saanko siunauksesi  sinut jo unohtaa