Maamin kunto on pysynyt samana nyt viikon. En tiedä onko se hyvä vai paha. Lääkäreiden mukaan hoitoa jatketaan niin kauan kuin se vain on järkevää. Jos kunto nyt yhtäkkiä romahtaisi, olisi kuulemma aika harkita kannattaako hoitoa enään jatkaa kun varmuus paranemisesta on alle 10%.

Kyselen jatkuvasti itseltäni onko tää se hetki kun voin luovuttaa, onko tämä hetki jolloin voin poistaa tän hymy naamarin ja itkeä itseni uneen? Heinäkuussa tulisi täyteen 25 vuotta täydellistä ystävyyttä. Ystävyyttä joka on kestänyt niin ylä- kuin alamäetkin. Ystävyyttä jota ilman elämäni olisi ollut aivan toisenlaista. Ystävyyttä jonka kaltaista ei voi koskaan enään löytää.

Hiljaa vieressä seisten katson kun minun elämäni yksi tärkeimmistä ihmisistä hiipuu hitaasti mutta varmasti kohti keijujen maata. Äänettömänä huudan tuskaani ulos. Kiroan syövän alimpaan helvettiin ja yritän uskotella itselleni että kaikki kääntyy vielä parempaan. Jo vuoden olen huutanut älä jätä minua yksin, älä mene, minä tarvitsen sinua. Lääkkeet vievät kivulta pahimman kärjen ja tiedän että Maami silti tuntee kovaa kipua ja hänelle olisi varmaan parempi kun pääsisi pois. Silti en halua irroittaa, haluan pitää kiinni aina vaan lujempaa, koska niin paljon on vielä koettavaa yhdessä.