Otat kasvoni käsiesi väliin ja katseesi porautuu suoraan silmistäni sieluuni. Katsot minua pitkään hiljaa. Sitten kohotat katseesi ja kysyt minulta: ootko huomannut kuinka sun silmät tuikkii kun sä olet onnellinen? En ole vastaan. Et jätä asiaa siihen vaan pohdit jo tulevaisuutta kaukana vuosien päässä. Sanot: sitten kun me ollaan keinutuolissa istuvia harmaahapsia, muistuta mua joka päivä että muistan sanoa kuinka paljon rakastan sun silmien tuiketta, tähtisilmä. Huokaan onnellisena ja käperryn kainaloosi. Ilma on syksyisen kirpeä. Seuraavana päivänä sataa ensilumi ja silloinkin muistat sanoa kuinka rakastat silmieni tuiketta. Hoit sitä koko viimeisen talven. Koskaan sen jälkeen kenenkään kommentit mun silmien tuikkeesta ei ole tuntunut yhtä hyvältä kuin mitä ne tuntui silloin kun olin vielä oikeasti onnellinen.

Onnellisuus on käsite joka mun mielestäni on aina jotain muuta kuin sitä mikä sillä hetkellä tuntuu hyvältä. Ihminen unohtaa olla onnellinen siitä mitä sillä on ja tahtoo aina vain kaikkea lisää jotta saavuttaisi aina vaan suuremman onnellisuus asteen. Minäkin haluan jotain lisää elämääni jotta olisin onnellisempi. Haluaisin kokea jälleen samanlaisia onnentunteita joita koin silloin joskus, silloin kun kaikki oli vielä hyvin ja tulevaisuus näytti epävarmalta mutta onnelliselta. Mutta mennyttä ei voi saada takaisin vaikka kuinka haluaisi. Silti jaksan miettiä vieläkin että mitä jos… Eihän se ketään takaisin tuo, eikä se vähennä sitä pahanmielen taakkaa joka on näinä 12-vuotena kertyny, mutta uskon että siitä on silti edes jotain hyötyä. =(