Uusimmassa meidän perhe lehdessä oli todella koskettava juttu. Se kosketti juuri minua kauheudellaan. Ymmärsin taas kerran mistä kaikesta olen raivannut tieni ulos. Ensimmäistä kertaa näin tekstiä joka oli tehty kohtalotoveristani. Asia jota juttu koski on edelleen tabu monelle ihmiselle. Juttu kertoi naisesta joka oli päässyt karkuun narsistin kanssa eletystä suhteesta. Kun luin juttua läpi kyyneleet valuivat pitkin kasvojani. Tuntui kuin olisin lukenut tekstiä omasta elämästäni. Myös minä menetin oikeuteni kaikkeen. En saanut pitää pankkiautomaattikorttia, enkä rahoja joita tienasin, koska en kuulemma osannut hoitaa asioitani. Vaatteita sain ostaa silloin kun edelliset menivät rikki. Kun kävin kaupassa sain huudot koska olin ostanut kaiken välttämättömimmän jotta selviäisimme muutaman päivän. Tuhlasin liikaa rahaa ruokaan vaikka loihdin jatkuvasti ruokia tarjous ruuista. Sain jatkuvasti kuulla kuinka huono ihminen olen. Pala palalta itsetuntoni murentui hitaasti, mutta varmasti. Lyöntejä en joutunut sietämään, mikä on toisaalta huono. Ensimmäisestä lyönnistä olisin todennäköisesti tajunnut että tämä ei ole ihmisen elämää. Kestin useita vuosia todella huonoa kohtelua, sairastuin masennukseen, lihoin useita kymmeniä kiloja ennen kuin sain sen verran voimia että uskalsin lähteä. Vielä lähdönkin jälkeen pohdin kuinka huono ihminen olen kun erotan lapset ydinperheestä. Parantumiseni alkoi jo ennen kuin lähdin suhteesta. aloin laihtua, mieleni oli hetkittäin todella iloinen, aloin pikku hiljaa tuntea olevani ihminen. Muistan vieläkin sen tunteen kun nauroin ensimmäistä kertaa niin että se nauru tuli suoraan sydämestäni. Ystäväni katsoi hetken pitkään kun heti nauramisen jälkeen aloin itkemään, itku oli onnen itkua siitä että voin vielä sittenkin tuntea aitoa iloa. Nyt kun voin virallisesti sanoa jättäneeni nuo kauheudet taaksepäin osaksi elämää joka oli silloin joskus ennen antaisin mitä vaan jos voisin auttaa niitä jotka yhä joutuvat elämään sen kaiken keskellä.