Ollaan koko viikon puhuttu Mirkan kanssa siitä mitä kaikkea oli silloin kun me oltiin vielä nuoria ja nättejä. Kaikkien niiden ihanien 90-luvun disco hittien seasta nousi esiin myös elokuva nimeltään kissan kuolema. Elokuva perustuu Taru Väyrysen samannimiseen kirjaan ja kertoo koulukodin nuorten elämästä. Ei siinä sitten auttanut muuta kuin leffan puutteessa kaivaa kirja esiin ja lukea se useiden kyynelten saattelemana. Niin tuttua tekstiä, monta kohtaa olisin voinut itsekin allekirjoittaa ja monta kohtaa varmaan nykyajankin huostaanotetut voivat allekirjoittaa. Kirjan lukemisen jälkeen olen miettinyt sitä kuinka monta arpea aika nuorisokodissa jätti ja kuinka monta pakkomiellettä johtuu juuri noista ajoista. Tänä päivänäkään mä  en voi sietää lukittuja ovia. Jos  joku sanoo jotain käskevällä äänellä nousee mun niskavillat samantien pystyyn. Kaipaan yksinäisyyttä ajoittain todella pahasti, silloin en huoli lähelleni ketään. Jos joku tutkii tavaroitani tai tivaa tekemisiäni saatan saada todella pahat raivarit. Kaikki tämä juontaa juurensa aikaan jolloin olin häkkilintu vailla yksityisyyttä. Toisten käskyihin pakkoalistettu orja joka teki mitä käskettiin.

olen kuullut paljon juttuja nuorilta jotka ovat tällä hetkellä jossain laitoksessa ja ne jutut toistavat omaa tarinaani. Miten ihmeessä vieläkään asioihin ei ole tullut parannusta. En ihmettele lainkaan että nuoret jotka on tuomittu pakkohuostaanottoon voivat huonosti. Milloin tapahtuu se ihme että laitokseen tuomittu nuori saisi hyvän pohjan tulevaisuudelleen? Ne lähtökohdat joita laitokset antavat eivät todellakaan anna hyvää pohjaa vaan ne latistavat kaiken sen pienenkin toivon paremmasta huomisesta. Vain vahvat selviävät kaikesta siitä jota laitos antaa nuorille. Onneksi näitä vahvojakin löytyy aina joukosta joilla on halu saada jotain hyvää elämäänsä.