Jostain syystä viime päivät on menneet ajatellen kaikkea sitä hyvää ja kaunista joka oli silloin kauan sitten kun me kaikki oltiin nuoria ja nättejä. Pieniä ihmisiä kasvamassa yhdessä aikuiseksi kaiken sen kauneuden ja pelon keskellä. Muistan ne monet illat ja yöt kun istuttiin linnan mattolaiturilla ja parannettiin maailmaa. Oltiin epävarmoja tulevaisuudesta, ei tiedetty mikä kulman takana odottaa mikä oli ehkä ihan hyväkin. Osattiin nauttia siitä hetkestä jota juuri sillä hetkellä elettiin. Mietittiin mitä meistä tulee isona. Musta ei tullu suurta kirjailijaa eikä poliitikkoa. Susta ei tullu huippu muusikkoa. Juusosta tuli taivaanrannan maalari, tosin toisella tavalla mikä oli alunperin tarkoitus. Maamista tuli hoitsu ja paljon siitäkin on ollu apua. 12 pitkää vuotta mä olen odottanut että ovikello soi, oven takana seisoo ihminen jolla on maailman nauravimmat silmät. 12 pitkää vuotta odottanut ja toivonut, tietäen samalla että se on mahdotonta, silti minä jaksan toivoa. Vuosi vuodelta kipu helpottaa, elämään tulee paljon uusia asioita silti en koskaan unohda. Ja aina se kipu on kuitenkin läsnä.
Miun on niin ikävä sinnuu. Tule mie en kestä tätä taakkaa yksin ilman sua. Tule ja tue, älä anna horjahtaa.